2010 Loppukesästä saavuimme suomeen lähetysharjoittelusta. Palasimme Keuruulle Isoon Kirjaan jatkamaan opintoja. Pian huomasimme, että vain minä (Lauri) opiskelin, jotta saisin Leenan kiinni opinnoissa. Syksy 2010 olikin rankkaa opiskelua. Lukuisia esseitä, tunteja kirjaston hyllynvälissä ja tietenkin oppitunteja Jatkokurssi kakkosen opinto-ohjelman mukaan.
Kun syksy alkoi taittua talveksi oli aika miettiä jatkoa. Tilanne rupesi näyttämään oudolta. Olimme suunnitelleet, että jatkamme opintoja, jos kaikki sujuu ja taloudellinen tilanne mahdollistaa sen. Mitä lähemmäs joulua tultiin alkoi kuitenkin näyttää, että talous menee liian tiukalle. 2 lasta, Leena raskaana ja opintoraha ei ollut sopiva yhtälö. Niinpä teimme vaikean päätöksen. Emme jatka opintoja.
Mitä nyt? Mitä teemme elämällä? Nämä kysymykset nousivat usein esiin. Samaan aikaan kotiseurakunnassamme oli työntekijän paikka vapaana. Olisiko tuo oikea paikka? Tahdoimme panostaa elämässämme Jumalalle. Olimmehan monesti tunteneet saavamme häneltä niin paljon. Osittain pastorin paikka tuntui oikealta sillä ympärillämme olevat ihmiset olivat rohkaiseet hakemaan siihen. Seurakunnan keskellä oli myös ihmisiä, jotka rohkaisivat tuohon tehtävään. Niinpä uskaltauduin hakemaan paikkaa ja ilmottauduin ehdolle.
Kuinka minulle kävi? Kävin pitämässä perinteisen helluntaivaalisaarnan. Rukoilimme Leenan kanssa usein: "Tapahtuis nyt vaan Isä sun tahto". Onko Tikkakosken seurakunta meidän paikka? Halusimme luottaa Jumalaan kaiken keskellä. Rukouksia useammin kuitenkin päässä takoi inhimilllinen uteliaisuus. Kuinka nyt käy. Vastauksen saaminen kesti liian kauan ja se oli todella raskasta. Vihdoin päätimme Leenan kanssa: "Meidän täytyy saada tietää!". Soitin seurakuntaan ja vastaus oli ei. E ja I. Kaksi kirjainta, jotka pysäyttivät maailman hetkeksi. Piti hetken miettiä ja siltikään ei tajunnut. Miksi ei. Miksi paikka ei auennut vaikka halu palvella Jumalaa oli suuri?
Nämä pohdinnat johtivat pohdiskeluprosessiin. "Mitä Jumalalla on meitä varten? Miksi Jumala kutsuu ja sitten ei olekkaan mitään? Ei opiskeluja. Ei paikkaa palvella häntä". Pohdinnan keskellä kuitenkin päätimme luottaa Jumalaan.
Sain Jyväskylästä töitä. Paikka oli vanha tuttu ja sinne oli helppo mennä. Työn kautta elämä rupesi löytämään rutiiniaan. Kesällä 2011 rutiinit menivät hieman uusiksi. Perheeseemme syntyi Viljo. Uuden pereenjäsenen ensikodiksi tuli väliaikainen vuokrakotimme Jyväskylästä. Asumisen suhteen oli keksittävä jotain. Kuusikymmentäneljä neliötä rupesi olemaan melko tiiviisti käytetty.
Loppuvuodesta 2011 teimme kaupat rivitalosta. Uusi kotimme oli Tikkakoskella Jyväskylän kyljessä. Pienen kylpyhuone remontin ja maaliurakan jälkeen koti oli asumiskunnossa. Tuntui hyvältä.
Viljon kasvaessa kohti taaperoikää aloimme pohtimaan mitä Leena rupeaa tekemään työkseen. Perhepäivähoitajan työ oli yksi potentiaalinen vaihtoehto. Seurakunnassamme oli pitempään jo puhuttu lapsityön merkityksestä ja siitä kuinka tärkeää on panostaa siihen. Leenan mieleen syntyi idea. Josko seurakunta pystysi palkkaamaan lapsityöntekijän. Tämä sai mielessämme melkoisen myllerryksen käyntiin. Nopeasti ajatuksiin nousi oma hakuprosessi ja sen tuottaman pettymyksen kohtaaminen. Uskaltaisimmeko vielä uudestaan laskea suunnitelmat Jumalan käsiin?
Leena otti yhteyttä seurakuntaan ja homma lähti pyörimään. 2012 alkuvuodesta Leena rupesi tekemään osa-aikaista lapsi- ja nuorisotyöntekijän hommaa. Samaan aikaan minua kysyttiin palvelemaan seurakuntaa vanhimmiston jäsenenä. Meidät molemmat otettiin lämpimästi vastaan näihin tehtäviin.
2012 oli upea vuosi. Se osoitti meille sitä kuinka kannattaa luottaa Jumalaan. Vuoden aikana olemme tajunneet, että meitä on johdattettu, joka päivä. Työ mitä olemme saaneet seurakunnassa ei olisi koskaan ollut mahdollista jos omat suunnitelmani pastorin paikasta olisivat toteutuneet. Olemme saaneet kohdata upeita nuoria ja lapsia läpi vuoden.
Mitä 2013 tuokaan tullessaan. En tiedä, mutta tänään Tikkakoski on maailmanääri johon meidän perhe on lähettetty.
Lisää asiaa Tikkakosken Helluntaiseurakunnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti